Thora kumartui, otti kukan ja mumisi jotain aivan hiljaa.
Samuel Stern ei voinut kuulla sitä tarkoin. Hän nojautui eteenpäin.
— Eikö teitä haluta? Kuinkas asiat nyt oikein ovatkaan? Tuuliko se taasen on syyllinen?
Hän nousi ja kävi istumaan aivan Thoran viereen.
— Kuinka ovat asiat? toisti hän. — Te tahtoisitte saada aikaan uuden järjestyksen molekylien kesken, eikö niin?… Eikö täällä ole kylmä ja kostea?… Vai onko teidän hyvä olla?
Thora hymyili välinpitämättömästi. — Oloni on vallan erinomaista.
Senhän kaikki tietävät.
Samuel Stern loi tuon tuostakin katseen häneen. Thoran silmissä oli väsynyt ilme. Suuret, tummat silmäterät kuvastivat pohjatonta surua.
— En tahdo enää tulla tänne, sanoi hän äkkiä tuikeasti. — Täällä ei ole hauskaa!
— Minä säälin Arvidia! virkahti hän sitten.
— Se on luonnollista. On aina sääli miesraukkoja, jotka saavat vaimon, jota eivät käsitä. Kenen on silloin syy?