Thora kävi hämilleen ja katui sanojansa. Hän oli aikonut sanoa jotain aivan toista, mutta nyt ei hän muistanut siitä enää sanaakaan.
Samuel Stern kumartui häntä kohden.
— Rauha vallitsee nyt kaikkialla. Syntisellekin suodaan armoa. Koettakaamme rauhoittua! Eikö täällä ylhäällä ole ihanaa? Minä en koskaan turmele itseltäni ihanaa hetkeä; ei ole varmaa että se palaa toiste palaa koskaan!
Thora ei näyttänyt kuuntelevan häntä, ei tietävän että hän oli siellä.
Samuel Stern silmäili häntä huolestuneena.
— Minä luulen että on parasta varoa synkkämielisyyttä… haikeata epätoivoa… sillä muutoin joutuu jonnekin, jonne ei ole halunnut, — maahan, josta ei enää pysty palaamaan.
— Tunsin kerran miehen, jota onni ei ollut seurannut. Hän oli luotu elämään suurissa oloissa ja joutui pieniin. Pieni kaupunki kiusasi häntä, hänen työnsä kiusasi häntä. Niin tuli hän kesällä tänne muutamaksi ajaksi. Hän kartteli ihmisiä. Täällä ylhäällä hän oli iloinen. Täällä hän voi laskea leikkiä ja nauraa. Täällä voi hän käyttää suuria mittoja, sanoi hän. Hän käyskenteli täällä valkoisten huippujen keskellä, aina yksin. Päivää ennen kuin hänen oli jälleen matkustettava takaisin kouluunsa, kulki hän liian kauas — eikä palannut enää koskaan.
Thora käännähti nopeasti, kiihkeästi häneen päin.
— Minusta on sääli ihmisiä! Sekä niitä, jotka pysyvät paikallaan, että niitä, jotka menevät liian kauas… niitä, jotka tekevät pahaa, ja niitä, jotka saavat kärsiä toisten tähden. Elämä on raskasta!
— Niin erinomaisen hauskaa ei se aina ole. Mutta on ihmisiä, joiden elämä on täynnä kärsimystä, mutta jotka kumminkin ovat onnellisia. He omistavat elämisen taidon. — — — Kerran aioin minäkin lähteä tieheni… mutta minulla oli äitini. Se pelasti minut.