— Ja sitten on pidettävä korvat auki ja otettava Onnetar suopeasti vastaan, jos hän katsahtaa ovesta sisään.
Hän kumartui jälleen Thoraa kohden ja katsoi häneen nopeasti silmin, jotka piiloutuivat luomien taakse.
— Te kysyitte minulta kerran, kuinka minä olen tullut sellaiseksi, jommoinen olen — — —, ja nyt minä kysyn, miten te olette tullut tuollaiseksi. Sellainen ei saa olla! Te unohdatte, että päivä paistaa. Te muistelette vain, että on ollut yö!
— Kerron teille jotain. Olen tehnyt havainnon, että on olemassa paljon naisia — varsinkin naisia — jotka onnen ollessa tarjona eivät tule ottaneeksi sitä vastaan. He ovat nimittäin kuvitelleet, että se näyttäisi toisenlaiselta. Siksi eivät he rohkene käydä siihen käsiksi. Heidän verensä ei ole tarpeeksi kuumaa. He ovat niin valveillaan, että he varovat kaikkea, heidän kylmä epäilyksensä panee kaikki kumoon. Ja onni menee menojansa — kenties se palaa toiste — ja katoaa taas kuten ennenkin! Ja yksi kerta on viimeinen!
— Oliko tuo kertomus?
— Ei, elämänkokemus.
Thora käännähti häntä kohden hillityllä kiihkeydellä ja hänen katseessansa näkyi pilkallinen välähdys.
— Minä tunnen myöskin eräänlaisia naisia. — Tunsin kerran nuoren tytön. Hänelle sanoi joku: »Sinä olet kuin kukkanen, hennointa tässä maailmassa, valkosiipinen Iris, — se ei seiso hiljaa kuten muut kukat, vaan on kuin lennossa kohden taivasta…»
— Nuori tyttö nauroi ja sanoi: »Niin, olen valkoinen Iris. Seison uneksuen valoisaa untani, ja auringon laskiessa kohotan siipeni ja lennän kohden taivasta…»
— Sitten sanoi nuorukainen hänelle: »Olet enemmän kuin valkoinen Iris.
Olet minun pyhä kukkani, olet Lotus-kukkani!»