— »Tiedän sen», sanoi tyttö nauraen. »Olen hento ja hienoinen, olen lotuskukkanen!»
— Aika kulki kulkuansa. Se tahtoi ottaa tytön mukaansa. »Ei minun sovi seurata sinua», sanoi tyttö. »Tiedät että minä olen hento ja valkoinen, ja minä odotan ystävääni!» — »Sinun täytyy seurata minua», sanoi aika, »sinne, minne tahdon viedä sinut!»
— Silloin nauroi tyttö jälleen ja sanoi: »Tuo ei ole minun tieni! Minulla on ystävä, — olen hänen pyhä valkoinen kukkansa — ja meidän polkuamme reunustavat metsäruusut!»
— Silloin nauroi aika vuoroonsa. Sillä ei hänen sydämensä ystävä saapunutkaan. Hän ei tullut koskaan! Ja aika ohjasi tytön pimeille poluille. Valkosiivet saivat tahrapilkkuja, ne eivät kantaneet häntä enää!…
— Ei koskaan hän enää uneksi valkoista untansa.
Hän katsoi Samuel Sterniin toivottomasti hymyillen.
Samuel Stern oli kätkenyt kasvot käsiinsä.
Hän kohottautui pystyyn ja katsoi Thoraan, jonka kasvoista loisti omituinen kalpea hohde.
Hän nousi seisoalleen, kulki muutaman askeleen palasi jälleen ja kävi istumaan. Vaieten istuivat he hetken.
Sitten katsahti Samuel Stern jälleen Thoraan.