— Minäkin tunsin kerran nuoren tytön…
Her voice was sweet and low. [Byron.]
— Annan hänelle nimen Sanpriel. Ei ole ketään sen nimellistä, mutta koulupoikana luin kerran, että ihanin naisista oli nimeltään Sanpriel, ja kauan uskoin niin olevan. Kuunteletteko te?
— Tietysti.
Thora oli juuri päättänyt olla kuuntelematta.
— Hänelläkin oli ystävä. He kuljeskelivat vanhassa pappilanpuutarhassa, jossa oli suuria lehmuksia. Oli ilta keskikesällä. Lehmusten pitkät oksat ulottuivat maahan saakka, ja niiden välitse katsoivat he kauas niityille. Siellä tuoksuivat kukat suurissa ryhmissä. Ja sumu laskeutui valkoisen harson kaltaisena yli maan.
— Sanpriel kulki ja katsoi kauas niityille ja taivutti kuin kuunnellen päänsä alas. Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ystävänsä, joka käyskenteli hänen rinnallansa.
— »Mitä sinä katsot?» kysyi tämä.
— »Valkoista sumua. Se kätkee meiltä kukat!»
— »Niin tuoksuvat ne sen voimakkaammin».