— Niin kulkivat he edelleen. Neidon silmät kävivät suuriksi ja tummiksi. Ne kuvastivat hänen sydämensä haaveita.
— »Sanpriel, mitä mietit?»
— »Katselen kuuta, joka nousee metsän takaa. Se on kuin kultaa.»
— Hänen ystävänsä käyskenteli hänen rinnallansa. Kaihoten hehkui hänen mielensä. Hän halusi pysäyttää ajan kulun. Hän ajatteli: hän ei rakasta minua kylläksi! Hän olisi halunnut polvistua neidon eteen, sulkea hänen kätensä omiinsa ja suudella niitä tuhansin kerroin, mutta neidon olennossa oli jotain, joka esti hänet uskaltamasta sitä tehdä.
— Hän vain katsoi häntä. Ja neitonen kulki pää taivutettuna, kuin kuunnellen.
— »Sanpriel, mitä kuulet?»
— »Tuuli suhisee nuoressa ruohossa, ja pieni sinikello soittelee kutsuen iltarukoukseen.»
— »Sanpriel, sinä olet itse kuin kukkanen, mutta sinä olet valkoinen ja kylmä! Minua palelee luonasi. Anna aurinkosi lämmittää minua!»
— Mutta Sanpriel ei vastannut, hän kulki vain kuunnellen.
— Nuorukaisen silmät kyyneltyivät.