— »Sanpriel, miksi ajattelet niin monenmoista? Sinä et rakasta minua, sinä liitelet kauas luotani… Et ole koskaan minun luonani!»
— Silloin kääntyi hän nuorukaisen puoleen ja kuiskasi: »Sinuahan aina ajattelen!»
— »Mutta et ole täällä luonani!»
»Minä tulen kyllä! Etkö näe, että olen tulossa?»
— »Ei, sitä en näe — et tule, vaan menet!»
— Silloin käännähti hän ja hymyili: »Odota vain tyynesti!»
— Mutta nuorukainen ei voinut odottaa tyynesti. Kiihkeä luonto temmelsi hänen povessansa, elämä huumasi häntä… Odottaessaan keksi hän monenmoista järjettömyyttä…
— Silloin olisi neitosen pitänyt tulla hänen luoksensa! Mutta hän ei tullut. Hän katosi etäisyyteen!
Thora istui kiveen nojaten, kuin voittamattoman väsymyksen vallassa. Hän oli sulkenut silmänsä. Mutta suljettujen silmäluonten lävitse tunsi hän Samuel Sternin tulisen katseen.
Hän ei tosiaankaan enää kestänyt tuota katsetta. Hänen täytyi pakottaa sydämensä rauhoittumaan. Hän ei välittäisi enää ainoastakaan sanasta, minkä Samuel Stern keksisi sanoa. Nyt aikoi hän lähteä!