Hän oikaisihe ja loi häneen nopean katseen. Samuel Sternillä oli suun ympäriltä ilme, jonka hän tunsi entisajoilta, hillittömän, intohimoisen tarmon ilme. —
Thora yritti nousta lähteäksensä, mutta hän ei voinut. Samuel Sternin katse pidätti hänet.
— Minä en pidä tuollaisista kertomuksista, sanoi hän väsyneesti.
— Ei, se on niin vanha. Nyt saatte kuulla uudemman!
— Monta vuotta oli kulunut. Sanpriel oli käynyt kalpeaksi. Hänen katseensa oli raukeampi kuin muinoin. Siinä kuvastui uinaileva sielu, joka ei ollut koskaan herännyt. —
— Oli kesä. Hän käyskenteli yksin. Näytti siltä kuin hän kuulisi kaikki etäisyydestä vain.
— Niityt kutsuelivat häntä. Oli metsäkukkasten aika.
— Ja kun hän käyskenteli siellä, kokoontuivat ne kaikki hänen ympärilleen.
— Ja kesätuuli hyväili häntä viilein käsin. »Miksi et hymyile? — Kesän aikana täytyy hymyillä! Nyt vapautan sinut kaikesta vähäpätöisestä ja raskaasta, jota kuljetat mukanasi.»
— Mutta hän pudisti päätänsä ja sulkeutui huoneeseensa. — —