* * * * *
Samuel Stern keskeytti kertomuksensa. Hän katsoi noita pitkiä, hentoja sormia, jotka hermostuneesti poimiskelivat kanervaa.
Perhonen lehahti lentoon… Häntä halutti sulkea tuo käsi omaansa — tai edes koskea siihen. Mutta hän ei uskaltanut.
Thora tuijotti ilmaan, merkityksetön hymyily huulillaan. Hän oli juuri päättänyt lähteä, mutta silloin jatkoi Samuel Stern kertomustaan. Hänen äänensävyssään oli jotain, joka esti Thoraa noudattamasta omaa tahtoansa.
— Oli mies, joka oli tuntenut hänet — kauan sitten. Kun hän näki hänet jälleen sellaisena, vavahti hänen sydämensä. Hän olisi halunnut langeta hänen jalkojensa juureen.
— Mutta Sanpriel ei huomannut häntä. Hän ei tuntenut häntä enää — sillä hän ei ollut koskaan puhellut hänen kanssaan kuin etäisyydestä. Hän ei huomannut, kuinka tuon miehen sydän vapisi. Hän oli mennyt huoneeseensa.
— Silloin meni mies ulos niityille. Siellä oli juhla. Valkoapila oli tullut. Kaikkialla tunsi hän sen hempeän, makean tuoksun.
— Silloin sanoi hän kukkasille: »Hiipikää hänen luoksensa ja laskekaa pienet kätösenne hänen surullensa — haavalle, jonka tuska on iskenyt. Hiipikää sisään hänen luoksensa ja laskekaa ruusunpunaiset kätenne sen päälle!»
— Valkoapila on ovelin kaikista kukkasista maan päällä. Se tulee niin vilvakkaana ja tuttavallisena. Se saa aina tahtonsa täytäntöön. Sen kukkiessa ei surukaan pysy mustana. Ja se houkutteli hänet jälleen päivän valoon.
— Silloin tuli hänen luoksensa tuo mies, joka oli tuntenut hänet muinoin. Hän poimi kukkia ja tahtoi antaa ne hänelle. Mutta Sanpriel kääntyi hänestä pois.