— »Ei, ei puna-apilaa, se on niin iloinen, ja valkoapilaa en tahdo enää enempää. Niitä oli niin paljon huoneessani. Kuinka onkaan huoneeni tullut täyteen valkoapilaa?»
— Silloin vastasi mies nöyrästi: »Minä lähetin ne tuomaan tervehdystä.
Mitä ne sanoivat?»
— »Ne täyttivät koko huoneen… Ne toivat mukanaan ajan, jolloin olin iloinen… Ja kun toiset tulevat, en voi ottaa niitä vastaan… Vanha ystäväni angervo on tullut luokseni. Se katsoo minuun nuhtelevasti. — — — 'Sinun täytyy suoda anteeksi', sanoin sille, 'mutta en voi tosiaankaan ottaa muita vastaan, sillä valkoapila on täällä.'
— Ja mitä sanoi valkoapila sinulle, Sanpriel?
— Silloin nauroi Sanpriel ja sanoi: »Lienen nähnyt unta, että joku oli iskenyt palohaavoja sydämeeni. Minä ajattelin: 'Syvät vedet eivät voi minua vilvoittaa, sydämen tuskaa ei mikään voi lääkitä!' — Sillä nyt sanovat kaikki että se on erehdys. Kaikkeen on olemassa hoivaa!»
— Silloin polvistui mies hänen eteensä. »Etkö tunne enää minua? Sinä et ole käynyt läpi liekkien, vaan minä. Minulle eivät syvät vedet voi suoda vilvoitusta, vaan ainoastaan sinä!» — — —
* * * * *
— Sadun lopun voitte te liittää! Miksi, miksi läksitte pois? Ymmärrättekö nyt, kuinka väärin teitte kun läksitte sallimatta minun sanoa sanaakaan? Ymmärrättekö nyt että teitte syntiä, kun läksitte?
— Sanpriel, sinä vapiset ja kalpenet. Sano että tiesit, että minä sinua rakastin. Unelmasi uinuu silmässäsi: herätä se! Puhu minulle!
— Näen, että arvelet minun joutuneen järjiltäni, mutta mitä se tekee, kun minä olen onnellinen, kun hetkisen aikaa kuvittelen olevani onnellinen!