Tuska kouristi Thoran sydäntä kuin jäytävä kylmyys.
— Parasta on lähteä täältä! Minusta täällä tulee pimeä kuin talvella.
Varmaankin nousee myrsky!
Samuel Stern nauroi. — Pimeä? Myrsky? Etkö näe kuinka täällä on valoisaa ja herttaista ja tyyntä? Kuin talvella, sanot? Etkö näe aurinkoa ja kukkasia, jotka täällä kasvavat?
Hän vaipui ajatuksiinsa ja tuijotti kuin haltioituna Thoraan.
Thora hengitti lyhyeen ja hänen äänensä kävi kovaksi ja tuikeaksi.
— On parasta, että palaamme todellisuuteen. Samuel Stern nousi. Hänen katseensa hehkui syvänä ja tulisena kulmakarvojen takaa.
— Niin, siihen todellisuuteen, jonka me kumpikin tunnustamme, siihen, joka on köyhän elämämme ydin… jota eivät näe sokeat silmät eivätkä kylmät sydämet tunne… oman sydämemme mahtavaan, ikuiseen todellisuuteen. Sallikaa Jumalan tähden sen päästä voitolle, omistakaamme sille elämämme pyhässä pelossa ja ilossa! — — —
Thoran valtasi synkkä, säälimätön halu sanoa totuus, kylmä, kolkko totuus, joka tuotti tuskaa sekä hänelle että muille.
— Me olemme naurettavia molemmat, sanoi hän. — Etkö näe että minä olen vanha ja harmaahapsinen, etkö tiedä että minulla on mies ja lapsia!… Ja ellei se ole naurettavaa, niin on se toivotonta. Me emme luota toisiimme, sitä emme ole koskaan tehneet! Eikä kukaan muukaan luota meihin. Me emme ansaitse kenenkään luottamusta — en ainakaan minä, minusta on tullut huono ihminen… On sääli miestäni ja lapsiani!
Mutta tuo ei häirinnyt Samuel Sternin ajatuksenjuoksua.