— Ei, sanoi hän itsepintaisesti. — Silmissäsi on suloa ja puheessasi myöskin, vaikka puhutkin kovia sanoja… Olepa vain vanha ja harmaahapsinen, jos niin tahdot, mutta sinä olet ihanin tuhansista, sinä olet Sanpriel, pyhä, valkoinen kukkani! En rakasta sinua nyt samalla tavoin kuin muinoin. Kiintymykseni sinuun on nyt toi senlaatuista… Se on syvempää. Se on kuin ruumiin muuttuminen sieluksi — sillä tavoin rakastan sinua! — — — En sitä tahtonut, olen taistellut vastaan, mutta lopuksi minun täytyi. Etkö usko minua?
— Kyllä! Arvatenkin minun pitäisi iloita!
Jos Samuel Stern halusi laskea leikkiä, miksi ei hän yhtyisi siihen!
Hän meni lähemmäksi Thoraa. Hänen äänensä kävi aivan lempeäksi.
— Sanpriel, tiedätkö että lyhyt hetki voi olla koko elämän arvoinen?
Tuijotat niin synkästi — mitä sinä näet?
Thora ei vastannut. Hän seisoi kalpeana, kulmat synkästi rypistettyinä.
Äkkiä valahti veri kuumana hänen poskiinsa, kasvoihin, kaulaan.
Tietämättään hän meni aivan lähelle Samuel Sterniä.
Hän alkoi puhua, mutta hänen äänensä vapisi niin ettei hän heti saanut sanoja esiin. Mutta pian se vakiintui.
— En toden totta enää kauemmin tahdo olla mukana tällaisessa. Minulla ei ole siihen oikeuttakaan! Minun on palattava kotiin omiin oloihini!