— Ne ovat käyneet sinulle vieraiksi!
— Ne eivät saa käydä!… Mutta ensiksi… miksi tulin tänne ja jäin tänne koko täksi ajaksi… se tapahtui siksi että minulla oli jotain sinulle sanottavaa… tahdoin sanoa sinulle, että läksin silloin tyköäsi siksi että en halunnut sellaista rakkautta mieheltä, jota rakastin… en tahtonut odottaa ja nähdä kuinka se kuluisi loppuun… kuinka se kituisi ja kuolisi, se, jota olin luullut ikuisesti kestäväksi!… Että olit voinut unohtaa minut, vaikkapa vain hetkiseksikin, sitä en voinut sietää. — — —
— Ah, itse sinä olit syypää siihen että minun täyt mennä!… Sinun syysi oli, että jouduin sinne, minne minun ei olisi pitänyt joutua, — että jouduin liiaksi pois suunniltani! Olen vaeltanut pimeydessä. — — —
— Sinua minä rakastin! Sinua, joka olet pirstonnut elämäni! Lopuksi ajattelin että kenties oli parasta että kävi kuten kävi — parasta sinulle! Ja nyt et suo minulle edes sitä lohdutusta että siitä on ollut jotain hyötyä, kaikesta mitä olen kärsinyt. Älä luule, että voin koskaan toipua kaikesta siitä mitä olen kokenut, kaikesta mitä olen rikkonut. Saan tuntea sen aina, kärsiä siitä aina!
Hän seisoi kädet nyrkkiin puristettuina. Hänen äänensä kuului kuin lapsen vaikeroimiselta.
— Vielä enemmän minun pitäisi sanoa sinulle, mumisi hän, — mutta minä en voi!… Jos voisin siltä piiloutua iäiseen pimeyteen! — — —
Samuel Stern oli käynyt istumaan, mutta hypähtänyt jälleen pystyyn. Hän ei voinut seista hiljaa, hän meni Thoran luota, mutta palasi jälleen. Kiihkeä kärsimättömyys valtasi hänet, hänen silmänsä säihkyivät suuttumuksesta.
— Haluaisit pitää lohdutuksesi, mutta minä en suo sitä sinulle! Kuinka paljosta pahasta te naiset voisitte pelastaa meidät, jos tahtoisitte suorittaa sen työn, jonka luonto on määrännyt teille! Missä te olette kaikkivoipia, siinä me olemme avuttomia kuin lapset… Tuota itseensä sulkeutunutta naisylpeyttä minä en ymmärrä. Siinä, missä se voisi saada jotakin aikaan, ohjata meidät paremmille teille, antaa meille puhtaamman elämänkäsityksen, siinä se verhoutuu omaan täydellisyyteensä ja menee tiehensä!
Hän pysähtyi Thoran eteen, kiihkeänä ja masentuneena.
— Ja millä tavoin rakastit sinä minua? Miksi et koskaan pyrkinyt tuntemaan miestä, jota rakastit. Olit aina loitolla minusta, silloinkin kun olit läheisyydessäni! Et ollut koskaan ystäväni! Äitini oli ystäväni. Ei kukaan ole rakastanut minua niin kuin äitini!