Hän lisäsi katkerasti: — Ja millä tavoin te naiset rakastatte meitä?… Millainen tuo rakkaus on, jonka te meille omistatte? Siitä rakkaudesta, joka ottaa suurimman edesvastuun kannettavaksensa, siitä teillä ei ole käsitystäkään!
— Sinä et ollut koskaan ystäväni! Sinä pakenit, kun minä jouduin hätään. Äitini minua auttoi!
Hän vaikeni ja veti syvään henkeä. Sitten meni hän aivan Thoran eteen.
— Sinun ei olisi pitänyt tehdä niin! lisäsi hän hiljaa ja lempeästi. — Läksit tiehesi, juuri kun sait enin tehtävää! Minä olin heikko, huono, mutta luonnossani oli muutakin!
Thora katsoi häntä silmiin.
— Sinun täytyy antaa minulle anteeksi, sanoi hän hitaasti, — että olen tehnyt sinulle niin paljon pahaa! Olet oikeassa! Ajattelin sinua tavalla, joka kenties oli ainoastaan oman itseni ajattelemista!… Muistan olleeni mustasukkainen äidillesi. Minusta hän aina tuntui olevan meidän välillämme. —
Samuel Stern loi häneen nuhtelevan katseen. — Sitä hän ei ollut, — ei tahtonut koskaan olla. Mutta minä en myöskään ole antanut ainoankaan naisen tulla äitini ja minun välille!
— Niin, minun olisi pitänyt suudella tomua hänen jalkojensa alla — mutta minä tahdoin että sinä ajattelisit ainoastaan minua… varmaankin ajattelin itsekin ainoastaan omaa itseäni! Olin jo silloin huono ihminen!
— Anna sinä minulle anteeksi! Minun on täytynyt tehdä sinulle kovin paljon pahaa, koska puhut itsestäsi tuolla tavoin.
— Oli hyvä, että kohtasimme toisemme jälleen… ja saimme puhua toistemme kanssa! Mutta nyt ei meidän enää pidä tulla tänne… tarkoitan että soisin etten enää koskaan saisi nähdä sinua, sitä anon Jumalalta!