Thora käännähti äkkiä ja kiiruhti nummea alas. Hän pysähtyi ja katsoi taaksensa tehden kiihkeän, epäävän liikkeen; hänen äänensä oli ankara ja käskevä.
Hän tahtoi kulkea yksin.
Ja hän kiiruhti eteenpäin, hapuillen, kuin peläten joka hetki kaatuvansa.
* * * * *
Thoran tullessa parantolan pihaan oli kaikkialla hiljaista. Kaikki valkeat oli sammutettu.
Hän ei mennyt huoneeseensa, vaan suureen seurusteluhuoneeseen. Oli unohdettu lukita sen ovi.
Melkein tietämättään meni hän soittokoneen luo ja pysähtyi sinne. Mitä oli tapahtunut? Mistä johtui, että hän äkkiä halusi laulaa? Hän, joka ei ollut laulanut Birgerin syntymästä saakka.
Hän seisoi tuijottaen eteensä. Hänestä tuntui että jotain syvän salaperäistä, jotain sanomattoman loistavaa oli tullut hänen luoksensa. — Oliko se hänen nuoruutensa kultainen unelma?
Hän oli yön pimeydessä näkevinänsä vilahduksen luvatun maan hohteesta…
Valtava riemu täytti hetkeksi hänen mielensä… onnentunne, jommoiseksi hän sitä muinoin oli kuvaillut.