Siis piti Samuel Stern hänestä kuitenkin… oli rakastanut häntä… rakasti häntä yhä vielä. —
Nopealla liikkeellä aukaisi hän soittokoneen. Hän tahtoi laulaa pienen laulunsa, saman jonka oli laulanut heidän ollessansa ensi kertaa yhdessä — ja monta kertaa myöhemmin.
Hän mietti, muistiko sen vielä.
Tässä rakennuksessa ei nukkunut ketään. Ei kukaan kuulisi häntä.
Hän soitti muutaman soinnun, hiljaa hyräillen — eihän hän tiennyt, osasiko enää laulaa. Hän hymyili.
Hänen äänensä, joka oli vuosikausia ollut unohdettu ja käyttämätön, oli jäljellä — muuttuneena, sen kuuli hän itse — mutta säilyneenä.
Täyteläisyytensä se oli menettänyt. Vienona, arkana ja värähtelevän tunteellisena täytti se ilman hiljaisella, ylevällä soinnulla.
Se oli vaatimaton altto, noita harvinaisia ääniä, jotka eivät koskaan menetä pehmeyttään, eivät koskaan kajahda kimeältä.
Haaveellisen suloisina saapuivat sävelet, lempeän soinnukkaina.
* * * * *