Tuo ääni muistutti metsien suhinaa, yön vienoa surumielisyyttä…
Puoliyö oli jo aikoja kulunut. Alkoi valjeta. Hän nousi ja sulki soittokoneen. Hän tunsi hiljaista, juhlallista riemua.
Hän aikoi kiiruhtaa huoneeseensa. Mutta tullessaan ovelle pysähtyi hän kuin hervaantuneena.
Tuolilla tuolla ulkona — istui kokoonvaipuneena Samuel Stern — kuunnellen, pää oveen nojattuna ja itkien.
Thora tunsi tuskaa — ja kiihkeätä riemua.
Hän tunsi horjuvansa. Hän nojautui oveen.
Ei, hän ei saanut enää koskaan antaa hetken ihanuuden houkutella itseänsä — ei saanut langeta enää toista!… Hän kiittäisi Jumalaa näiden hetkien suomasta lohdusta ja menisi sitten hiljaa tiehensä — tietäen ettei mitään jatkoa seuraisi.
Mutta hän pysähtyi ehdottomasti Samuel Sternin viereen.
Hän kurotti kätensä Thoraa kohden. Thora tarttui siihen ja laski sen otsallensa.
Ja äkkiä hän painautui häntä vastaan, kuin hakien turvaa ja pelastusta.