Seuraavana silmänräpäyksenä hän tuli tajuihinsa.
Hänestähän hänen juuri piti pelastua.
Ja hän pakeni pois.
* * * * *
Hän seisoi akkunansa ääressä ja kuunteli lähenevän myrskyn kumeaa, vielä puoleksi tukahdutettua kohinaa.
Nyt se jo oli hänen päänsä yläpuolella! Synkkä tuulenpuuska, joka taivutti metsän puut. Teki hyvää sitä katsella.
Hän vaipui maahan akkunan ääreen ja nojasi päänsä akkunalautaan.
Hän näki edessään Samuel Sternin kasvot — synkät, melkein tuntemattomiksi muuttuneet kasvot, joista silmät tuijottivat häneen kolkosta pimeydestä.
Oliko hän kuullut syvän, salaisen tuskan huudon?…
Hän kohottautui ylemmäksi.