Että tuo sielunlahja, tuo voima, jonka hän tunsi täyttävän koko hänen olentonsa, osana hänen omasta itsestänsä, — osana, joka ei voinut kadota, — että se piti tukahdutettaman, tuhottaman!… Että tuon hänen sydämensä unelman, jota Arvid ja lapset eivät olleet koskaan käsittäneet, piti häipyä olemattomiin! Se oli niin tuikean armotonta… niin käsittämätöntä!…
Vaivoin hän laahasi itsensä vuoteeseensa. Oli ihmeellistä, ettei hän ollut heti paneutunut levolle. Täytyihän hänen tuntea, kuinka kuoliaaksi väsynyt hän oli. Hän kätki kasvonsa pielukseen.
Hän kohottautui jälleen istualleen, hän ei löytänyt lepoa.
Liikahtamatta istui hän eteenpäin kumarassa.
Sitten hän hymyili itselleen ivallisesti.
— Ei, kuiskasi hän, — mikä on mennyttä, ei palaa koskaan!
Hänestä tuntui ettei hän voinut enää ajatella eikä tuntea mitään. Siitä hän vain oli selvillä, että hänen piti palata tyhjään, kolkkoon kotiinsa, noiden vierasten ihmisten, Arvidin ja lasten, tykö.
Oli kuin synkät, äänettömät laineet olisivat käyneet hänen ylitsensä.
Yksitellen tulivat kyyneleet ja täyttivät hänen silmänsä. Ne olivat katkeria, kylmiä kyyneleitä, sellaisia, jotka eivät koskaan tuota lohtua, — jotka valuvat hitaasti alas, karpalo karpalolta.
13.
Parantolan pihalla oli ollut harvinaisen levotonta varhaisesta aamusta saakka.