— Et saa nyt lähteä! — Hän istuutui hänen viereensä, pelästyneenä hänen kasvojensa jäykästä tyyneydestä.
— Miksi olet niin kalpea? kuiskasi hän, — niin kuolonkalpea?
— Tuuliko siihen on syypää? Se kuulostaa niin vihaiselta… Sinähän ymmärrät tuulten kieltä, — mitä se sanoo, kun se on noin tuimana?
— Se sanoo, lausui Thora hitaasti, — että nyt on kaikki lopussa… Ja minä rukoilen Jumalaa, etten näkisi teitä enää koskaan!…
Samuel Stern teki ehdottoman liikkeen, joka sai Thoran käännähtämään.
— Mutta eihän se merkitse teille mitään, — huomenna — tai ylihuomenna — olette unhottanut minut!
— En unhota sinua enää koskaan!
— Huomenna olet unohtanut minut, sanoi Thora hiljaa, itsepintaisesti.
— En unhota sinua enää koskaan, Thora, sen lupaan. Et tiedä, kuinka rakastan nähdä kasvojasi!… Kun olit nuori, en tuntenut sinua kohtaan… enkä ketään muutakaan kohtaan… sitä mitä nyt tunnen! Etkö usko vieläkään, että nyt rakastan sinua sellaisella rakkaudella, jota sinä kaipaat?
Thora istui huojuttaen päätään käsissänsä.