Sitten hän nosti sen ja hänen silmiinsä tuli kylmä välähdys. Hän puhui aluksi kuiskaten, mutta sitten hänen äänensä kävi luonnottoman lujaksi:
— On muuan seikka, jota en ole koskaan uskaltanut ajatella!… Lopuksi olen saanut sen vaipumaan unhoon. Mutta nyt herätän sen henkiin, että saat kuulla sen! Minua haluttaisi huutaa julki kaikille ihmisille millainen minä olen! Nyt en enää tahdo että uskot minusta parempaa kuin minä ansaitsen. Nyt saat tietää millainen minä olen, niin ettet enää kunnioita minua. —
— Yhtä seikkaa olen aina tavotellut — omaa onneani, sellaisena kuin sitä kuvittelin! Kun sinä petit minut… minussa on niin paljon pahaa, josta kukaan ei tiedä… silloin olisin voinut surmata sinut! Sitten kuljin kuin harhaillen, ajattelin että jossakinhan onneni täytyi olla löydettävissä — luulin että löytäisin sen Arvidin tykönä… Mutta se ei ollut siellä… En löytänyt rauhaa. Etsin jotakin, joka voisi tehdä elämän ihmeelliseksi. Tahdoin omistaa sen, jos se oli tarjona maan päällä. Olen aina ollut vaatelias ja ajatellut ainoastaan itseäni!
— Eräänä iltana läksin salaa kotoani Arvidin ja molempain pienten lasteni luota toisen miehen luo… Tein sen monta kertaa! Olin menehtymäisilläni janoon. Ja tämä oli kuin huumaavaa juomaa. Uneksin uneni uudelleen, luulin omistavani kaiken maailman ihanuuden!… Sitten tuli heräämisen hetki ja ymmärsin käyneeni entistä köyhemmäksi… Ja nyt näin, kuinka rumaa kaikki oli! Elämän juomassa, jota olin nauttinut, oli kuolettavaa myrkkyä!
Hän kääntyi Samuel Sterniä kohden.
— Nyt olen sanonut kaikki, että te halveksisitte minua, kuten minä itse!
Samuel Stern nousi. Vaivoin hän pyrki puhumaan.
— Tuo kaikki sinun olisi nähdäkseni pitänyt ehtiä unohtaa!
Hänen äänensä kuului tyyneltä, mutta siinä oli hillittyä tuskaa.
— Muistan kaikki paremmin nyt kuin ennen!