— Ei, olet menettänyt! — — Suo minulle anteeksi! Se on minun syyni.
— Ei se tee mitään, sanoi Thora väsyneesti. — Sanoohan niin usein sellaista, jolla ei tarkoita mitään.
Hänen äänessään kajahti kuin pirstoutuvan kristallin sointu.
Samuel Stern asettui hänen eteensä. Hänen silmänsä kävivät tummiksi ja säihkyviksi.
— Thora, tässä hiljaisuudessa, jossa ainoastaan yö kuulee meitä, täytyy sinun saada tietää, tahdon sanoa sinulle, kuinka sinua rakastan!… Ja sinä! Suo minulle yksi ainoa sana, jonka ääressä voin lämmitellä! Tulen tänä iltana kolkuttamaan oveasi saadakseni kuulla äänesi!
— Et saa puhua minulle tuolla tavoin!
— Thora, eikö sisimmässäsi ole mitään, joka vakuuttaa, että sinä nyt voit uskoa minua?
Thora painoi kätensä otsalleen ja sulki silmänsä. Hän tunsi hurjaa halua heittäytyä hänen syliinsä ja uskoa, uskoa häntä.
Hän seisoi hiljaa hetken. Sitten hän sanoi tyynesti:
— Ei! Se on teillekin parasta!… Ja nyt minun on hyvä olla! Sillä sellaista ei saata kärsiä uudelleen… ei kuin kerran vain!