Silloin tuli hänelle äkkiä ajatus, että nyt ei Thora Thammersista kukaan enää pitäisi koskaan — nyt oli kaikki lopussa… Ei enää koskaan — ei koskaan!
Nyt vasta oli suuri yksinäisyys saanut hänet valtoihinsa. —
Häntä värisytti. Hänen vereensä tunki kalmankylmä, jota hän ei voinut vastustaa. — — —
Ei, näin ei saanut jatkua. Hän nousi ja meni pöydän luo, pannaksensa pois viimeiset pikkukapineensa.
Pöydällä oli sähkösanoma ja kirje. Hän otti nopeasti kirjeen käteensä. Senhän oli täytynyt tulla jo aamulla, vaikka hän ei ollut huomannut sitä. Sähkösanoma oli vielä vanhempi. Se oli kaiketi viipynyt postissa.
Sähkösanoma oli Arvidin sisarelta. Se ilmoitti, että Arvid oli hyvin sairas. Thoran piti heti palata kotiin.
Hän repäisi auki kirjeen. Se oli myöskin Arvidin sisarelta ja kirjoitettu päivää myöhemmin. Terveenä ja iloisena oli Arvid ystävinensä palannut purjehdusretkeltä. Seuraavana päivänä oli hän pitänyt heille päivälliskutsut. Yöllä oli hän saanut halvauksen ja muutamia tunteja myöhemmin oli hän kuollut — — —
Thora istui kummastellen — luki vuoroin sähkösanomaa, vuoroin kirjettä. Hän ei pystynyt sitä käsittämään. Oli mahdotonta että Arvid olisi kuollut.
Nythän hän juuri aikoi palata hänen luokseen parannusta tekemään… ja aikoi pitää hänestä ja tehdä jotain hänen hyväksensä sen lyhyen ajan kuluessa, joka heillä vielä oli yhdessä elettävänä.
Ja pitkän, kolkon yhteiselämän jälkeen ei hän nyt saanut sanoa hänelle ainoatakaan sanaa! Heidän olisi tosiaankin pitänyt saada puhella hiukan keskenänsä. Hän olisi tarvinnut Arvidilta anteeksiantoa ja Arvid hänen huolenpitoaan!… Arvid oli itse asiassa kuin lapsi… oli niin helppoa tuottaa hänelle iloa.