Kotiin Arvidin luo oli hänen lähdettävä. Mutta nyt oli siellä hiljaista — ei mitään kiihtymystä, ei naurua ja puuhaa ja touhua! — —
Hänen kävi niin sääliksi Arvidia siksi että hän oli kuollut. Hän, joka oli niin nauttinut elämästä! Olisi ollut parempi, jos tuo olisi sattunut Samuel Sternille, — ja vielä mieluummin hänelle itselleen. Taivaan Jumala, jos hän jo olisikin kuollut!… Ei, niin hyvää ei hänelle suotu. Nyt piti hänen varustautua ottamaan kaikki vastaan, kaikki, mitä hänellä oli kaduttavaa kuluneilta päiviltä ja vuosilta. Nyt kiusaisi se häntä alati, loppumattomasti.
Hän rupesi ääneen nauramaan. Oli ihmeellistä, mitä kaikkea hän keksi ajatella. Arvid ei tietystikään ollut kuollut. Sitähän hän ei ollut koskaan Thoran tullessa kotiin. Päinvastoin oli heillä silloin aina niin hauskaa. Ja tällä kertaa tulisi parempaa kuin ennen! — — —
* * * * *
Hän odotti kokoonvaipuneena, liikkumatonna.
Hän ei odottanut ainoastaan kyytimiestä, jonka piti viedä hänet asemalle. Hänestä tuntui että hänen piti odottaa Arvidiakin. Täytyihän hänen tulla, heillähän oli puhelemista keskenään.
Kyytimiehen tullessa ei pihassa ollut ketään. Oli tullut rajuilma. Thorasta se oli ihanaa. Tuntui helpommalta, kun sade iski häntä kasvoihin ja tuuli tempoi hänen pukimiansa.
Hän antoi vaunujen mennä tyhjänä mäkeä alas.
Kun hän tuli veräjälle, oli siellä joku, joka aukaisi hänelle ja jäi seisomaan tervehtäen vaieten ja kunnioittavasti.
Hän katsahti ylös. Se oli Samuel Stern.