Nyt lähestyi rovastin sisar. Hän halusi myöskin osoittaa rouva
Thammersille ystävällisyyttä.
Hän oli pieni, laiha ja huolestunut. Monivuotinen kokemus elämän vastahakoisuuksista piti hänessä aina hereillä tunteen, että jotain oli hullusti. Hänen puheensa päättyi aina mielipahan ilmaukseen siitä, ettei hän pystynyt sitä korjaamaan.
Nyt olisi hänen mielestänsä ollut parempi rouva Thammersille, jos luonto täällä ylhäällä olisi ollut toisenlainen, — jos täällä olisi voinut kasvaa ruusuja, esimerkiksi tuollaisia suuria, monenkertaisia, kullankellerviä…
Hän katsoi rouva Thammersia silmiin katseella, kuin olisi valmis menemään tuleen hänen tähtensä.
Thora Thammers nousi äkkiä paikaltansa.
Hänen kasvonsa olivat värittömät, katse oli raukea, kuin ei hän näkisi mitään.
— Nyt minun täytyy lähteä! sanoi hän. — Hyvää yötä!
Thamar rouva nyökkäsi lempeästi. Hän katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi jälleen, kuin vastaukseksi omiin ajatuksiinsa.
Rovastinrouvan täytyi — kaikesta hyväntahtoisuudestaan huolimatta — katsoa rouva Thammersia hiukan kiittämättömäksi.
3.