Rouva Thora Thammers pysähtyi hetkeksi portaille.
Hänen takkavalkean häikäisemissä silmissänsä näytti ympäristö aluksi aivan pimeältä.
Mutta sitten kävi pimeästä esiin hämärä kesäilta, tunturin luomine varjoineen. Hän näki nummen kuvastuvan kohden taivaanrantaa niin houkuttelevan pimeänä ja hiljaisena — — —
Hän löysi pienen polun, joka pihasta johti hakaan. Yli kivien ja kantojen, joihin hän loukkasi itseään puolipimeässä, kulki hänen tiensä kohden nummea.
Hän ajatteli: kunpa vain sitten löydän takaisin.
Sitten hän ajatteli välinpitämättömästi: sama, vaikka en löytäisikään.
Hän kulki kulkemistaan, kunnes ei enää jaksanut. Sitten hän kävi istumaan kanervikkoon.
Hän tiesi, että tässä hän oli oikealla paikallaan, — paikalla, johon voi piiloutua.
Hän istui ja katsoi ympärilleen — — loivasti ylenevää nummea, joka vähitellen piiloutui pimeään — lienteästi ja hiljaa kuin uinuva meri.
Taivas sen yläpuolella oli täynnä suuria joutsensiipiä. Ja kauimpana pohjoisessa uiskenteli kullanhohtava pilvenhattara.