Se katosi hänen sitä silmäillessään.
Kaikki pimeni, vallitsi juhlallinen hiljaisuus. Tuuli, koko luonto nukkui.
Hän istui liikkumatonna. Hän tuli ajatelleeksi opetuslasta, joka polvistuneena kirkastusvuorelle pyysi saada rakentaa sinne majansa kirkkauteen. — — Hän puolestaan olisi halunnut rukoilla että saisi olla täällä pimeässä… vuodattaa sielunsa viimeiseen hengenvetoon… antaa sen liidellä yli aavan nummen, tyynesti nukkuvain kukkasten keskellä… löytääksensä levon.
Hän istui hiljaa, kuin ei olisi halunnut ikinä lähteä sieltä.
Kuului hiljaista suhinaa. Tuuli heräsi kaukana metsässä.
Se kuiskaili lehvikossa, alkoi kertoella ihmeellisiä asioita.
Hän värähti. Oliko hänen kylmä? Olihan ilma lämmin ja lenseä, oli tyyntä, — tuo hiljainen tuulenhenkäys vain kävi yli nummen.
Mutta hän oli kuulevinaan kaikkialla liikettä, — kuisketta joka suunnasta. Se täytti ilman, oksat keinuivat, hiljaiset pienet kanervankukat avautuivat ja kävivät suuriksi. Ne hengittivät! Ne alkoivat nauraa — hänelle!
Tuska valtasi hänet, hän hengitti kuultavasti.
Hän nousi, hänen täytyi kaiketi mennä jälleen alas.