Ei hän tiennyt, polkuako pitkin kulki, ja jos se oli polku, minne se johti.
Hänestä oli, kuin vaivaiskoivut olisivat kasvaneet ja käyneet suuriksi ja suhisseet. Pensaikosta kuului liikettä ja huokailua, — tummat, pelokkaat silmät tuijottivat häneen…
Hän pakeni nopeasti, taakseen katsomatta.
Oli yö, vuorilta ja kukkuloilta tulvi pimeys vuolaana virtana. Joku oli herännyt… hiiviskeli hänen jälkeensä… kaikkialla aavikolla oli liikettä — — —
Hän pyrki nopeasti eteenpäin. Mutta ne olivat hänen kintereillään kuin vaaniskelevat verikoirat. Hän kuuli niiden läähätyksen takanansa — — —
Hän pysähtyi.
Hän huomasi seisovansa samalla paikalla, missä oli istunut, ennenkuin nousi lähteäksensä kotiin.
Itsekö hän todella tässä seisoi? Niinpä kyllä, mutta hän pelkäsi pimeätä ja oli suunniltaan ja mieletön pelästyksestä.
Kuinka hänen lapsensa nauraisivatkaan hänelle, — hänen järkevä, ymmärtäväinen tyttärensä… Kaikista olisi hullunkurista että hän, vanha ihminen, käyskenteli täällä pelästyneenä. Mitä hän sitten pelkäsi? Tuultako, kanervikkoa?
Hän kävi istumaan tyyntyäksensä. Hän näki valopilkun syttyvän pienessä tuvassa, jonka voi erottaa etäisyydestä. Tuska poistui. Hän tunsi vain sanomatonta halveksimista itseänsä kohtaan.