Tuolta alhaalta kuului virrenveisuuta. Sävel häipyi tuulenhengähdykseen, mutta kuului sitten taas. Naisääni kohosi kautta hiljaisuuden kyyhkysen kaltaisena korkeuteen, yhtyen syvään ja voimakkaaseen miesääneen, joka pysyi maahan kahlehdittuna. Se oli vanha, tuttu virsi:
»Kaikissa mun menoissani
Hallitse, o Jumalani!»
Uskollisena, samalla ankarana ja lempeänä, tinkimättä vaatimuksiaan, ryhtyi se häntä tutkistelemaan.
Eikö se ollut seurannut häntä lapsuudesta saakka kautta vuosien, kantanut häntä voimakkailla käsivarsilla, tehnyt häntä rikkaaksi toivossa!
Nyt palasi se jälleen hänen luoksensa, tyynin, varmoin askelin, katsoi syvälle hänen sieluunsa ja kysyi: Mitä olet tehnyt itsestäsi, koska minä en enää voi suoda sinulle rauhaa? Missä olet? Olihan aika, jolloin kannoin sinua käsivarsillani! — — —
Entisaika kulki hänen ohitsensa, — lapsuuden vieno kaipaus, ensi nuoruuden hempeä, utuinen unelma.
Hän tunsi nöyrtymystä — masentavaa nöyrtymystä ajatellessaan millainen hän oli silloin — ja mitä hänestä sitten oli tullut.
Hän nyyhkytti hiljaa.
Hän säpsähti, — joku tuli.
Hän katsahti ylös, hämillään siitä että tulija tällä kertaa todellakin oli ihminen. Joku oli pysähtynyt hänen eteensä.