Rehtori de Roch oli tehnyt kävelyretken ja pitänyt tavallisen tarkastuksensa. Hän oli tullut johtopäätökseen, että he tänäkin kesänä tulisivat jokseenkin täysilukuisiksi. Ainoa, jota hän katsoi kokonaan menetetyksi, oli everstinrouva Thammers, joka oli pysynyt poissa kolme viime vuotta.
Mutta rouva Iversen tiesi kertoa, että juuri tänä vuonna tulisi rouva Thammers erään nuoren sukulaisensa kanssa. Rouva Iversen tiesi sen aivan varmalta taholta. Keväällä oli hän ollut Bergenissä ja oli silloin käynyt rouva Thammersin luona, joka everstin kuoltua oli jäänyt kovin yksinäiseksi. Hänen tyttärensä oli naimisissa Saksassa, ja hänen poikansa oli keskeyttänyt lukunsa ja saanut paikan jossakin kauppahuoneessa Lontoossa. Nyt oli rouva Thammers ottanut luoksensa miehensä nuoren veljentyttären. Oli oikein liikuttavaa nähdä, kuinka hän piti everstin muistoa kunniassa. Nuoresta Dyvekestä oli eversti pitänyt hyvin paljon, ja nyt ei rouva Thammers tiennyt, kuinka hemmottelisi häntä.
Rouva Iversen kertoi edelleen tuosta nuoresta tytöstä, että hän oli viehättävin ilmiö, mitä voi nähdä. Mutta lääkärit olivat huolissaan hänestä ja tahtoivat saada hänet tänne parantolaan. Hänellä oli ollut kolme sisarusta, jotka kaikki olivat saaneet keuhkotaudin kahdeksantoista ja kahdenkymmenen vaiheilla ja kuolleet lyhyen ajan kuluessa. Nyt toivottiin että vuori-ilmasto pelastaisi Dyveken.
Toiset naisista alkoivat puhua rouva Harderista, joka oli ollut täällä alkukesän.
Oli oikeastaan hauskaa, että hän nyt oli matkustanut pois.
* * * * *
Pian nähtiin, että rouva Iversen tällä kertaa oli ollut oikeassa.
Kahden viikon kuluttua saatiin eräänä aamuna aamiaispöydässä kuulla että rouva Thammers oli tullut.
Ruustinna, joka oli hänen lähin naapurinsa, oli ollut sisällä häntä tervehtimässä.
Tietysti hän oli vanhentunut — kestettyään kaiken tuon surun — mutta tuossa ihmisessä oli jotain omituista — silmät olivat vielä haaveelliset ja nuoret ja iho yhä edelleen ihmeellisen valkoinen ja hieno. Ruustinna arveli kyllä että tämä oli hänenkin ansiotaan.