Mutta tuo seitsentoistavuotias Dyveke!… Jotain niin läpikuultavan valkoista ja ruusunhohteista ei ruustinna ikinä ollut voinut kuvailla. — —
Ikkunat ja ovet olivat avoinna.
Kuistiltaan voi rouva Thammers nähdä seurusteluhuoneeseen.
— Nyt ne istuvat ja puhelevat meistä! sanoi hän Dyvekelle toiseen huoneeseen.
Seuraavana hetkenä saapui Dyveke hänen luoksensa — hentona, solakkana ja joustavana. Hänen käyntinsä oli kuin leijailevaa.
Hän kumartui suutelemaan rouva Thammersia.
— Hyvää huomenta, nuori pikku äitini! Kuinka hauskaa, että ne puhelevat meistä! Kuinka hauskaa, kuudesti alleviivattuna, että olemme tulleet tänne! Minähän en ole koskaan ennen ollut matkoilla!
— Niin, mutta nyt sinun täytyy tulla voimakkaaksi!
Dyveke nauroi ääneen ja puristi kätensä nyrkkiin. — Enkö ole voimakas! Tiedätkö, pikku täti-äiti, olen päättänyt päästä kaikkein täkäläisten suosioon! Niin kyllä, ja aion huvitella oikein käsittämättömän sanomattomasti. — — —
Rouva Thammers nauroi hänen sanayhdistelmilleen. Tavalliset eivät hänestä olleet koskaan kyllin tarmokkaita, niin oli hän alkanut itse laatia uusia.