— Tulepa nyt, niin menemme aamiaiselle.
* * * * *
Näytti tosiaankin siltä, kuin Dyveke pitäisi sanansa. Ei ollut kulunut kuin pari päivää, kun hän jo oli kaikkien suosikki.
Niin joustavaa suloa ja niin viehkeätä vallattomuutta ei kukaan ollut ennen nähnyt. Hänen naurunsa oli niin hopeanheleää, ettei mikään taivaan lintu pystynyt tulkitsemaan riemuansa sillä tavoin, — kaikkien täytyi jäädä sitä kuuntelemaan. Ja kaikkien täytyi yhtyä nauruun!
Nuorison hän heti taivutti jalkojensa juureen, ja vanhemmille naisille oli hän pikkulapsi, joka pelästytti heitä uskomattomalla vilkkaudellaan, vaan jolle suotiin koko joukko vapauksia, joita ei muille myönnetty.
Ja miehet — myöskin vanhat ja viisaat —, kun he aamuisin näkivät hänen tulevan punaposkisena ja vaaleatukkaisena, silloin oli hän heistä kuin aamuruskon jumalatar, joka kohotetuin valtikoin lähestyi heitä.
Kaikkein vähimmin oli rehtori pystynyt pitämään puoliansa. Ensi päivinä oli hän pelästyksen valtaamana katsonut velvollisuudeksensa luoda häneen muutamia ankaroita silmäyksiä, mutta hänen oli pian täytynyt luopua noista yrityksistänsä. Välittämättä vähääkään hänen korkeasta arvostansa, oli Dyveke pelannut hänen kanssaan filipiniä ja ehdottanut veljenmaljaa. Ja rehtorin yritykset paremman järjestyksen aikaansaamiseksi kävivät yhä heikommiksi.
Ei myöskään auttanut nuhdella häntä hänen liiallisesta maailmallisuudestansa. Aivan turhaan selitti rehtori hänelle eräänä päivänä, että hänen »appetitus naturalis» oli liian suuri, ja että jo Tuomas Akvinolainen oli kirjoittanut varoituksen tuollaisille yltiöpäille — joita siis oli ollut olemassa jo siihenkin aikaan —, joilla oli yhdeksän aistia tavallisen viiden asemesta, sekä veri, joka lehahteli korkeuteen kuin tuli.
Haltioissaan oli Dyveke lyönyt kätensä yhteen.
— Voi sinua, hyvä rehtori, olet melkein hauskin herra, minkä turtuen. Juuri niin on minun laitani! Veri, joka lehahtelee korkeuteen! Voi maailman kaikkeus, kuinka olen iloinen — iloisempi kuin kukaan maan päällä!