Ja poissa hän oli.
Viikko ei ollut ehtinyt loppuun, kun jo kaikki nuoret miehet olivat häneen rakastuneita. Hän nautti siitä. Nuo uuden raikkaalla säälimättömyydellä laski hän heistä leikkiä. Hän näki että hänen hurjin päähänpistonsa merkitsi heille lakia. Ja hän käytti valtaansa rajulla häikäilemättömyydellä ja sai heidät väliin esiintymään naurettavina hänen tähtensä.
Aluksi oli rouva Thammers ihmeissään. Mutta sitten hän kauhistui sitä että oli ottanut hänet mukaansa tänne.
Hän turvautui varoituksiin ja kieltoihin, mutta siitä ei ollut paljon apua.
Dyvekellä oli oma tapansa riistää häneltä kaikki aseet. Hän ei tiennyt itsekään, miksi hänen sydämensä heti heltyi, kun Dyveke vain katsoi häneen ja sanoi: — Sinun täytyy antaa minun tehdä sillä tavoin, minun täytyy tehdä niin!
Marit Hennerud kuului myös niihin, jotka olivat joutuneet Dyveken hirmuvallan uhriksi. Hänen oli täytynyt suoda hänelle rajaton oikeus järven veneisiin. Ja Dyveke oli alkanut harjoittaa siellä eräänlaista urheilua.
Hän irroitti veneen ja jätti sen aivan rantaan. Pieni polku johti tiheän lehtimetsän kautta ylös rannasta. Nyt harjoitteli Dyveke juoksemaan metsän kautta mäkeä alas ja loikkaamaan veneeseen, niin että se kiisi kauas järvelle.
Aluksi olivat vain muutamat harvat sattumalta nähneet sen.
Sitten kokoontui katselijoita aina enemmän. Mutta nyt tuli ankara määräys, ettei vanhemmille ihmisille saisi kertoa siitä.
Mutta nuorisoa kertyi kertymistään sitä katsomaan — oltiin ihastuneita tapaan, millä Dyveke suoritti temppunsa. Hän suhahti esiin puitten välitse — hillitönnä, häikäisevänä, pitkä vaalea tukka valloillaan, ja hyppäsi veneeseen, päästäen pienen huudon! — —