Hän oli heittäytynyt hänen povellensa ja puoleksi tukehtuneena itkusta kuiskannut hänelle: — Pikku äiti, etkö ymmärrä että minun täytyy kiiruhtaa, ehtiäkseni nähdä millaista kaikki on!

Ja hänen silmiinsä tuli ilme, joka saattoi rouva Thammersin ymmärtämään kaikki, — ilme, jota hän ei koskaan voinut unohtaa: tuo nuori olento eli salaisen, kiduttavan pelon vallassa! Lääkärien vakuutuksista huolimatta pelkäsi hän että hänen kesänsä kävisi lyhyeksi.

Oli kuin kuolema olisi liidellyt läpi huoneen, hymy katseessa ja sormi suulla.

Rouva Thammers pusersi hänet povellensa. Hän ei voinut sanoa enää sanaakaan.

16.

Rouva Thammers oli juuri palannut tavalliselta iltakävelyltään, kun
Dyveke syöksähti hänen luoksensa.

— Nyt tänne on tullut eräs mies, jota kutsutaan Omar Pashaksi, ja jota kaikki ovat kauheasti odottaneet… Miksikähän hän tulee näin myöhään, kesähän on kulunut jo pitkälle!

Rouva Thammersin kasvojen väri muuttui, mutta hän sanoi aivan tyynesti: — Varmaankin hän tänä vuonna kaipaa yksinäisyyttä. Hänellä on ollut suuri suru.

— Mutta hän oli niin hilpeä. Hänellä on mukanaan kaksi koiraa. Tiedätkö, pikku äiti, tuollaiseen mieheen minä voisin helposti rakastua… Hänellä on niin ihmeelliset kasvot. Ne vaikuttavat niin valtavasti, ne tenhoavat ja kiinnittävät mieltä!

Rouva Thammersin täytyi hymyillä.