— Olet päästä sekaisin, pikku ystäväni, hänhän on vanha ihminen ja sinä olet pikku lapsi.
— Mitä se tekee, jos ihmiset ovat vanhoja, se ei merkitse mitään… Olethan sinäkin vanha, ja minä olen rakastunut sinuunkin. Sitäpaitsi et olekaan vanha, olet minun nuori pikku äitini. — Mutta en minä pidäkään hänestä — hän ei edes huomannut minua, vaikka olimme pitkän aikaa yhdessä tuolla alhaalla!… Hänen katseensa näyttää olevan suunnattu johonkin syvällisempään kuin minun olentooni!
— Pikku äiti, et saa katsoa minuun tuolla tavoin, — minä tahdon että kaikki ihmiset pitäisivät minusta. Minä olen nyt kerta kaikkiaan sellainen, että minun täytyy saada omistaa kaikkien sydämet, minun täytyy, täytyy…
Hän nauroi niin että sai kyyneleet silmiinsä.
— On niin kovin hauskaa, kun sinä kauhistut, pikku äiti!
Mutta hänellä oli paljon enemmän kerrottavaa, sekä miehestä itsestänsä että erittäinkin hänen koiristansa. Sudella oli niin hurja katse kuin aikoisi se purra häntä. Siitä hän piti; hän kyllä kesyttäisi sen.
Rouva Thammers jutteli edelleen Dyveken kanssa.
Hänelle tuotti salaista nautintoa kuulla Dyveken mainitsevan Samuel Sternin nimeä. Mutta kun tämä selveni hänelle, nousi hän äkkiä ja laski kätensä hänen päähänsä.
— On jo myöhäistä! Nyt täytyy sinun, ystäväiseni, mennä levolle!
* * * * *