Samuel Stern ei huomannut häntä. Vasta kun Thora ehti perille ja tervehti, säpsähti hän ja hänen kasvonsa, kävivät värittömiksi. Mutta se kesti vain silmänräpäyksen. Hän ojensi Thoralle kätensä.
— Kas, tekö se olette!… Niin, tehän olette täällä tänä vuonna!
Hänen äänensä kajahti niin arkipäiväiseltä, kuin olisi maailman luonnollisin asia että Thora tuli hänen luoksensa.
Hämillään kävi Thora istumaan.
— Kuinka voitte nykyisin?
Samassa he katsahtivat toisiinsa.
Se oli molemmin puolin tutkiva katse — kumpikin näytti haluavan päästä selville siitä, mitä elämä oli kuluttanut ja aika vienyt mukanansa.
Thorasta ei Samuel Stern ollut muuttunut. Tukka oli tiheää ja kiharaa kuten ennen, leveä, sielukas otsa, jossa oli keskellä selvästi näkyvä suoni, oli myös ennallaan… ja täyteläinen, lujapiirteinen suu… Sen ympärillä olevat rypyt olivat kenties käyneet syvemmiksi. —
Hän katsoi toisaanne. Hän ei uskaltanut kohdata Samuel Sternin katsetta.
— Te olette surrut niin kovin miestänne, sanoi hän. — Se on kauniisti tehty. Surette yhä vieläkin!