— En minä sure ollenkaan. Minä olen niin kunnoton, etten voi edes surra!… Ettekö te näe, kuinka minä pidän hauskaa päivät päästään?
Thorasta tämä alkoi tuntua kauhealta — niin toisenlaiselta kuin mitä hän oli odottanut. Siis ei hän tahtonut puhua hänen kanssaan äidistänsä. Oliko ollut pyhätön häväisemistä, että hän oli uskaltanut mainita hänen nimensä?
Hän pakottautui puhumaan toiseen sävyyn, yhtä kevyesti ja välinpitämättömästi kuin Samuel Stern itse.
— Kuinka onnellinen te olette, kun voitte kantaa sen niin kevyesti…
Kaikki iloitsevat tulostanne… sillä tehän olette aina niin hilpeä!
— Niin kyllä, se on osunut tulemaan kohtalokseni! Jos kerran on sattunut sanomaan jotain, jolle ihmisten täytyi nauraa, niin luulevat ne sitten, Jumala paratkoon, että aina sanoo jotain hauskaa… Ihmisethän nauravat eniten sille, jonka he luulevat olevan hauskaa — — —
— No, mitä te pidätte tämänvuotisesta seurakunnasta? Tuollahan pikku rehtorimme käyskentelee; ettekö luule että ritarimerkit pukevat häntä oivallisesti?
Thora ei vastannut. Häntä kiusasi että he puhuivat tähän sävyyn. Oli kuin Samuel Stern olisi kartellut hänen äänetöntä, kysyvää katsettansa.
— Eikö rouvanne ole täällä tänä kesänä?
— Rouvani? — Hän loi terävän katseen Thoraan.
— Ei, Jumala on armahtanut häntä ja antanut hänelle toisen miehen… Mutta teidän ei pidä sen takia sääliä minua! Mitä kadottaa täällä maan päällä, sen saa takaisin, kun tulee kuuhun. —