Thoran valtasi omituinen liikutus — mutta hän hillitsi mielensä.
Huomaamattaan otti hän kirjan, jota Samuel Stern juuri oli lukenut.
— Minä tutkin Dantea, kuten näette. — Surumieliset saavat rangaistuksen helvetissä, sanoo hän. Siihen syntiin emme joudu täällä Gosenin maassa. Me istumme juoden lehtimajoissamme ja panemme kokoon huonoja sukkeluuksia Egyptin lihapadoista ja sen semmoisesta. Olette kai itse sen kuullut!… Kuinka te muutoin voitte nykyisin?… En luullut että tulisitte tänne enää!
— En ollut aikonutkaan tulla tänne, vastasi Thora epävarmasti, — mutta
Dyveke tahtoi…
— Vai niin, ymmärrän kyllä… Tulitte Dyveken tähden! Toivon että hyvyytenne palkitaan ja että te saatte kokea ainoastaan hauskoja asioita! —
Tuo puheensävy saattoi Thoran ymmälle.
— Niin, minä teen aina kernaasti mitä hän pyytää. Hän alkoi nyt kertoella Dyvekestä. Tuntui helpotukselta siirtyä toiseen asiaan.
— Oletteko nähnyt hänet? kysyi hän lopuksi. — Hän on nyt aivan terve, mutta pelkään niin kovin ettei hän tule säästymään.
— Kyllä, näen hänet aina tuon tuostakin — — hän on ihmeellinen kukkanen, — sellainen, jolle Jumala suo väriä ja hohdetta ja jonka tuoni taittaa… Antakaa hänen vain huvitella!
Thora nousi. Hänen mielessänsä paloi aivan muuta, mutta sitä hän ei voinut sanoa. Niinpä puhui hän edelleen Dyvekestä — ikäänkuin muu ei merkitsisi hänelle mitään.