Hänestä tuntui kuin ei hän voisi hengittää. Hänen sydämestään kohosi jotain, joka pyrki hänet tukehduttamaan. Hän ponnisteli voittaaksensa sen ja voidaksensa kulkea rauhallisesti.
Äkkiä hän pysähtyi ja katsoi ympärilleen. Samuel Stern oli sanonut että Dyveke seisoi odottamassa. Sitä ei hän suinkaan tehnyt, häntä ei näkynyt missään.
Vihdoin Thora oivalsi asian. Se oli ollut vain kylmä, kohtelias vihjaus että hän jättäisi hänet ja turvautuisi Dyvekeen. Nyt tuli hän ajatelleeksi, että se ehkä oli hänen oma syynsä. Hänhän oli sanonut että oli tullut tänne Dyveken takia — ja sitten oli hän puhunut yksistään Dyvekestä. Hän oli suorastaan kiusannut häntä Dyvekellä.
Ja tuo kaikkihan oli juuri päinvastoin kuin mitä hän oli tarkoittanut. Kuinka mielellään olisikaan hän sanonut Samuel Sternille, että jos olisi uskaltanut, niin olisi hän tullut tänne yksistään hänen tähtensä. — — —
Kuinka saisi hän nyt tilaisuuden sanoa sen hänelle?
Hän nauroi. Miksi pitäisi hänen sitten saada tietää se? Eihän hän välittänyt siitä rahtuakaan.
Hänen täytyi usein nauraa omalle itsellensä. Hänestä hänen naurahtelunsa oli käynyt niin omituisen soinnittomaksi.
Hän meni huoneeseensa ja istuutui tekemään työtä. Se oli Dyvekelle aiottu puku, joka ei ollut ehtinyt valmistua.
Hän päästi ompeluksensa. Hän itse ei myöskään tullut koskaan valmiiksi — ei koskaan!
Nyt kun kaiken tuli olla voitettua ja loppuun kärsittyä — nyt oli kaikki äkkiä muuttunut… käynyt entistä hullummaksi… Nyt oli heidän välillensä tullut jotain uutta — jotakin, jota ei ennen ollut olemassa!