Hän alkoi jälleen neuloa kuumeentapaisella kiireellä.
Hän tutki itseltänsä, mikä oli ollut katkerinta kaikesta katkerasta, jota hän oli kokenut. Ehkä tämä — varmaankin tämä — hän ei tiennyt miksi, mutta se tuntui hänestä niin tuikean raskaalta.
Hän oli alkanut itkeä, mutta pyyhki pois kyyneleensä. Dyveke joutui aina niin suunniltansa, jos huomasi hänen itkeneen.
Olihan tuo taivaan lahja, että Dyveke piti hänestä. Hänen piti olla siitä onnellinen, — ja sen piti riittää.
Dyveke tuli sisään — ja Dyveke oivalsi kaikki.
Hän painautui hellästi häntä vastaan.
— Pikku nuori äitini! Miksi et voi nähdä että taivas on sininen? Onko se minun syyni?
Rouva Thammers hymyili ja nojasi päänsä häntä vastaan.
— Pikku lapseni, sinähän olet minun lohdutukseni. Kuinka kätesi ovat suloisen viileät!
— Kuules, nyt menemme ulos katsomaan kuinka taivas on sininen! Se on aivan huikaisevan sininen!