Ja Dyveke ei hellittänyt. Kuinka omituisesti yhtyikään hänen olennossaan itku ja nauru! Häntä oli mahdoton vastustaa.
Nyt piti heidän yhdessä mennä kävelylle — pitkälle, viehättävälle kävelyretkelle!
17.
Oli ehditty elokuuhun.
Jotkut olivat jo matkustaneet pois, ja monet olivat alkaneet miettiä kotimatkaa. Näihin jälkimäisiin kuului rouva Thammers.
Häntä onniteltiin kesän tulosten johdosta, sillä Dyveke näytti nyt paljoa reippaammalta.
Tietysti hän koetti näyttää iloiselta. Mutta salaa hän toivoi että pääsisi pois. Niin tuskallisen pitkä ei ollut mikään kesä vielä ollut.
Kun Dyveke ilosta loistaen tuli kysymään: 'Eivätkö ihmiset täällä ole kilttejä, eivätkö ne ole enkeleitä kaikki tyyni?' — silloin vastasi hän myöntäen. Sillä kaikki olivat kilttejä — yksin Samuel Sternkin. Hän oli niin kiltti että siitä voi joutua epätoivoon. Hän osoitti hänelle ja Dyvekelle samaa herttaista myötätuntoa kuin ruustinnalle, vapaaherratar Cronelle, Iversen ja Mohrenberg yhtiölle ja kaikille muille.
Kaikki olivat ihastuneita häneen, eikä vähiten Dyveke.
Mutta yksin ei Thora tavannut häntä enää koskaan.