Hän kävi levottomaksi.
— Mitä on tapahtunut?
Dyveke heittäytyi hänen kaulaansa.
— Olen vain niin kauhean iloinen. Olen mennyt kihloihin.
Rouva Thammers irroittautui hänen syleilystään. — Et saa pelästyttää minua, sanoi hän vakavasti.
— Sitähän en tee koskaan, pikku äiti! Kerron vain, että olen kihloissa. Heinrich Crone ja minä, wir lieben uns! Nyt lähtee hän ensin metsäopistoon… hän arvelee että voimme odottaa jonkun aikaa. — — —
— Oi, kuinka minä toivon että olisin yli kaksikymmentä vuotta!
Viime sanat tulivat aivan hiljaa. Rouva Thammers ymmärsi tarkoituksen, mutta ei ollut huomaavinaan mitään.
Hän silitteli hänen vaaleata tukkaansa. — Pian se toivomuksesi täyttyy! sanoi hän tyynesti. — Aika kuluu niin nopeasti.
Sinä yönä ei rouva Thammers voinut nukkua. Varhain seuraavana aamuna hän päätti mennä vapaaherratar Cronen luo.