Mutta sitä hänen ei tarvinnut tehdä, sillä hetkeä myöhemmin ilmoitettiin että vapaaherratar oli tullut häntä tapaamaan.
Heinrich Cronen äiti oli hento, hieno, miellyttävä henkilö, jolla oli kalpeat, lempeät kasvot.
Rouva Thammers oli usein toivonut että saisi joskus keskustella tuttavallisesti hänen kanssaan, mutta siihen ei ollut koskaan ollut mitään aihetta. Nyt tuli se itsestänsä.
Rouva Crone puolestaan kertoi, että hänellä oli ollut sama toivomus rouva Thammersiin nähden, ja että hän oli iloinen siitä että hänen oli ratkaistava tämä hankala kysymys juuri yhdessä hänen kanssaan.
Hyvin liikutettuna kertoi nyt rouva Crone kyyneleitä vuodattaen, että Heinrich oli edellisenä iltana tullut hänen luoksensa ja kertonut hänelle kaikki.
Ensin ei hän ollut tahtonut sitä uskoa — ja silloin oli Heinrich suuttunut. Kun hän silloin oli huomauttanut, kuinka mieletöntä oli että hän ajatteli jotain sellaista, läksi Heinrich pois huoneeseensa. Siellä oli äiti kuullut hänen kävelevän koko yön. Nyt oli äiti ennen tuloaan rouva Thammersin luo mennyt hänen luoksensa, mutta hän oli lukinnut ovensa. Rouva Crone ei tiennyt, oliko rouva Thammers kuullut, kuinka sairaalloinen Heinrich oli. Lääkärit eivät liioin uskoneet hänen voivan parata. Hänen oli täytynyt keskeyttää opintonsa, hän tarvitsi lepoa ja vaihtelua — ja ennen kaikkea tuli hänen karttaa mielenliikutusta. Hänen enonsa oli ehdottanut että he koettaisivat mitä vuori-ilmasto täällä vaikuttaisi. Mutta juuri täällä oli nyt tuo mielenliikutus tullut.
Rouva Thammers rauhoitti häntä. Hän oli nähnyt hänen poikansa varhain aamulla, hänen palatessaan kävelyretkeltä. Mutta nyt oli kai hänen vuorostansa kerrottava Dyvekestä. Hänen laitansa oli yhtä huonosti.
Rouva Cronen silmät kyyneltyivät jälleen. Hän oli kyllä kuullut hiukan tuosta asiasta — mutta nythän Dyveke oli raikkaan terve… Hän voi niin hyvin käsittää Heinrichin vaalin. Itsekin hän oli rakastunut Dyvekeen.
Ja Heinrich oli reipastunut aivan käsittämättömästi täällä vuoristossa. Äiti oli kirjoittanut siitä hänen lääkärilleen, ja tämä oli tuskin tahtonut sitä uskoa. Mutta Heinrich sanoi että Dyveke oli ajanut kuolon pakosalle hänen luotaan. Ja Dyveke oli selittänyt hänelle tarmokkaasti, ettei ollut ollenkaan tarpeen uskoa lääkäreitä. — — —
Syksyllä aikoi Heinrich metsänhoito-opistoon. Sitten hän ryhtyisi hoitamaan tilaa, hänestä tulisi oikea talonpoika, hän tekisi työtä koko päivän. Niin oli Dyveke kehottanut häntä tekemään, ja nyt häntä niin halutti tehdä sillä tavoin.