Rouva Crone nousi paikaltaan. Hän tahtoi jättää koko asian rouva Thammersin ratkaistavaksi. Mutta hänen täytyi tunnustaa totuus: hän ei uskaltanut vastustaa Heinrichia. Se olisi vielä varmempi keino menettää hänet.
Rouva Thammers hymyili surunvoittoisesti. — Nähdäkseni emme voi tehdä muuta kuin antaa heidän iloita toisistansa ja luottaa kohtalon suopeuteen. Sehän on niin oikullinen.
Lempeästi hän taivutti rouva Cronen jälleen istuutumaan, sillä tämä värisi koko ruumiistansa.
Kun he näkivät toisensa ensi kerran — siitä täytyi rouva Cronen kertoa. He olivat seisoneet aivan jäykkinä ja tuijottaneet vain toisiinsa — kuten Dante ja Beatrice! Ja kuinka he molemmat olivat kauniita… Pohjola ja Etelä olivat siinä kohdanneet toisensa, — tyttö niin häikäisevän vaalea, ja mies — niin, eikös hänen Heinrichinsa myöskin ollut ihana mustine kiharatukkineen ja ihmeellisine silmineen — vihreä tyrolilaispuku yllään? — — —
Äkkiä seisoi Dyveke heidän edessänsä.
— Istutteko te nyt ja puhutte siitä että me emme saa mennä kihloihin? kysyi hän kiivaasti.
— Siksikö, että… hän vaikeni ja tuijotti heihin suurin, pelästynein silmin.
— Miksi me emme saa mennä kihloihin? Sentähdenkö… — hän kuiskasi puoleksi tukehtuneella äänellä: — Siksikö että minun tilani on toivoton? Ettekö näe, kuinka vahva minä olen!
Hän ei itkenyt, mutta hän vaipui kokoon ja kävi kuolonkalpeaksi.
Rouva Crone kiiruhti hänen luoksensa ja sulki hänet syliinsä.