Hän veti hänet polvellensa ja kuiskaili hänen kanssaan.
Rouva Thammers silmäili heitä levottomin katsein. — — —
Äkkiä palasi Dyveken joustavuus. Veri täytti jälleen läpikuultavan ihon alta näkyvät suonet, ruusunpuna väritti hänen kasvonsa.
Hän hypähti pystyyn. Kädet rouva Thammersin kaulassa hän kuiskasi naurun ja itkun vaiheilla: — Palaan kohta jälleen… mutta minun täytyy mennä mukaan sanomaan Heinrichille että hän avaa oven äidillensä… sain siihen luvan… kyllä me jyskytämme hänet ovelle! Ette aavistakaan kuinka vahva minä olen!
Ettei kukaan saisi tietää asiasta, se oli Dyvekestä melkein hauskinta kaikesta.
Myöhemmin päivällä oli molemmilla äideillä jälleen neuvottelu. Kylmä talvi ei ollut Dyvekelle terveellinen. Rouva Crone tahtoi siksi saada hänet mukaansa etelään. Heinrichhan aikoi metsäopistoon, niin tarvitsi rouva Crone pikku tyttärensä seuraksensa. Hän asui tilallaan Etelä-Tyrolissa, vanhassa, kauniissa linnassa, jossa oli hiljaista, päivänpaisteista ja runollista — juuri Dyveken mielen mukaista.
Päätettiin siis että rouva Thammers ja Dyveke matkustaisivat pois jo seuraavana päivänä. He aikoivat viipyä viikkokauden Kristianiassa. Dyvekenhän piti saada matkavarustuksia. Sitten tulisivat vapaaherratar ja Heinrich ottamaan hänet mukaansa.
Dyveke oli suunniltaan ilosta ja innosta — tavarat olivat laadittavat kokoon, hyvästelyt suoritettavat. Kaikista oli ihmeellistä että hän niin iloitsi siitä että jo pääsi matkustamaan pois.
Rouva Thammers oli hermostunut ja alakuloinen.
Hän ei nähnyt Samuel Sterniä koko päivänä. Hän oli mennyt paimenmajoille, eikä tiedetty milloin hän palaisi.