Illallisen jälkeen kysyi hän häntä uudelleen. Silloin oli hän tullut kotiin.
Mutta oli mahdotonta saada puhua sanaakaan hänen kanssaan kahden.
Kaikki olivat kokoontuneet hänen ympärillensä.
Thoran tullessa hänen luoksensa katsahti hän häneen hämmästyneenä ja hymyili.
— Ja tehän kuulutte jo matkustavan pois! Oletteko miettinyt tarkoin, kuinka meidän muiden tulee ikävä?
Nyt täytyi rouva Thammersinkin hymyillä. — Me emme ole ollenkaan kuten tulisi olla, Dyveke ja minä. Meistä on vain mieluista, että teidän tulee ikävä meidän tähtemme!
Dyveke nyökkäsi ja nauroi. Hän seisoi Heinrichin rinnalla punoittavana ja vallattoman salaperäisenä. Hän säteili suorastaan iloa.
Nyt tulivat vaunut.
Rouva Thammers kääntyi vielä kerran Samuel Sternin puoleen ja ojensi hänelle kätensä.
— Me olemme jo useasti lausuneet toisillemme hyvästit. Tällä kertaa siitä kaiketi tulee täyttä totta!
— Ehkä kyllä! Minä en tule enää tänne. Olen myynyt metsästysalueeni. Tuon pienen huvilan olen kyllä ostanut, mutta se revitään maahan. Siinä ei kukaan enää saa asua!… Niin, ruustinna on oikeassa, — sehän on pelkkä päähänpisto! Mutta jokaisella on omat heikkoutensa… Hyvästi, arvoisa rouva!