Hän kumarsi kunnioittavasti ja seisoi hattu kädessä.
Vihdoin täytyi Dyvekenkin nousta vaunuihin, ja sitten lähdettiin.
Kaikki seisoivat pihassa ja viittoelivat. Nuoriso teki jäähyväisiksi kunniaa.
Dyveke seisoi pystyssä vaunuissa, kääntyneenä heihin päin. Kuskin piti ajaa hitaasti.
Hän viittoeli ja hyvästeli katsein ja hymyilyin, käsivarsin ja käsin.
Hän suuteli sormenpäitään ja heitteli lentomuiskuja — kerta kerralta.
Sitä kannatti katsoa.
Nuoren voitonjumalattaren kaltaisena hän siinä seisoi.
Kaikki miehet, sekä nuoret että vanhat, olivat tuosta haltioissaan.
Silloin hän äkkiä tunsi ujoutta ja piilotti kasvot käsiinsä.
Mutta vaunujen käännähtäessä suuteli hän jälleen sormiansa ja lähetteli tervehdyksiä.