Dyveke oli jo kysynyt, eivätkö he silloin menisi jälleen Metsolaan.
Heinrich tulisi tietysti mukaan. — — —
Thora istui tuijottaen raskaaseen harmaaseen ilmaan.
Keväällä! Kenties olivat nuo nuoret silloin jo molemmat haudassa!
Hänestä tuntui, kuin ei hän saisi nähdä Dyvekeä enää koskaan.
Hän katsoi ympärilleen. Tuossa oli kirja, jonka Dyveke oli unohtanut ottaa mukaansa, tuossa pusero, jonka hän juuri oli riisunut yltään ja jota hän ei ollut aikonutkaan ottaa mukaan… ja muuan nenäliina oli myös unohtunut tänne.
Hän otti nuo esineet ja pusersi ne vasten poveansa. Niihin oli kuin jäänyt jotain Dyvekestä, raikas nuoruuden tuoksahdus.
Sitten pani hän ne matka-arkkuunsa ja ryhtyi järjestelemään tavaroitaan. Hänen täytyi nyt kaiketi alkaa miettiä, minne suuntaisi matkansa. Mutta ei hänellä nyt ollut aikaa sitä ajatella, — hänellä oli niin paljon järjestelemistä.
Hänestä oli kuin olisi ääni kaukaa huoneesta sanonut: Tietysti sinun on matkustettava Bergeniin — minnekäs muuanne?
Mutta hän ei ollut sitä kuulevinaan — hän ei halunnut antaa vastausta.
Hänen piti kirjoittaa Dyvekelle kortti Kööpenhaminaan ja toinen, joka olisi odottamassa hänen huoneessansa, kun hän tuli Berliniin.
Sitten piti hänen mennä viemään ne kirjelaatikkoon. Samalla voi hän käydä kävelyllä.