— Älkää olko huolissanne minun tähteni. Oikeastaan tunnen nyt mieleni varsin kevyeksi. Nyt ei minulle näet enää voi tapahtua mitään. Nyt, kun kaikki pahin on tapahtunut, vieköön lempo minun puolestani kaiken muun!
Hän nousi, pudisti tuhkan sikaristansa ja pani sen pois.
— Olen aivan iloinen ja tyytyväinen nyt, kun minulla ei ole enää mitään toivottavaa!… Tuo ainainen loppumaton, synkkä ikävöiminen ei myöskään juuri tuota mitään nautintoa — eivätkä myöskään tunnontuskat siitä ettei koskaan toimi kuten tahtoisi. Nyt, kun kaikki on mennyttä, on tuokin tuska poissa.
Thora Thammers nousi myöskin.
— Tahdotteko tulla pienelle kävelyretkelle?
— Miksikä sitten? Ettäkö te minua lohduttaisitte? Olenhan jo tunnustanut teille, etten ole sen tarpeessa. Minä olen vain sellainen ihmeellinen post-festum-luonne. Minua vain vaivaa, että on niin paljon, jota en ole tullut sanoneeksi oikeaan aikaan. — — — Minne te sitten aioitte lähteä?
Hän meni sisään ja palasi jälleen. — Minä en sure, siksi että en usko sitä todeksi. Minua vaivaa, kun ihmiset puhuvat minulle surustani. — Minne te aioitte?
— Emmekö voi mennä koskelle? Nythän siellä ei ole ketään.
— Minä olen aina pitänyt kosken katselemisesta, jatkoi Thora — hänestä tuntui parhaalta vaihtaa puheenainetta. — Minusta tuntee jonkinmoista tyydytystä nähdessään veden syöksyvän pois ja katoavan, — on kuin se veisi mukanaan osan siitä mikä rasittaa ja ahdistaa mieltämme.
— Hyi, ei, älkäämme menkö koskelle. Kaikki tuollainen, joka katoaa eikä koskaan palaa, on sietämätöntä. Minä tahdon että kaikki palaisi. Tahdon että äitini palaa, kuten aina ennen, kun hän joskus oli matkoilla. No, lähdemmekö me nyt?