Hän otti hattunsa. — Te pidätte koskesta, menkäämme siis kaikella muotoa koskelle!
He menivät tietä alas. Samuel Stern alkoi jutella kaikenmoisesta, hän laski leikkiä Metsolan englantilaisistakin, mutta välillä tuli aina esiin jotakin siitä, mikä täytti hänen mielensä.
Hän pysähtyi.
— Nyt hän on alkanut tulla luokseni!… Kun olen sillä tuulella että menen käyskentelemään keskiyöllä, silloin tulee joku ja kulkee rinnallani. Ennen muinoin se minusta oli eräs toinen, joka tuli niin ystävällisesti minua tervehtimään ja sanoi: nyt palaan luoksesi!… Mutta nyt, kun äitini on poissa, on se hän. Kun on aivan hiljaista eikä ainoatakaan ihmistä ole läheisyydessä, tulee hän ja kutsuu minua sydämellisellä unohtumattomalla äänellänsä. Ja sitten hän kulkee hiljaa minun rinnallani!
Hän kääntyi Thoran puoleen.
— Tiedän aivan hyvin mitä te ajattelette. Teidän silmänne ovat aivan sennäköiset, kuin te tahtoisitte sanoa: Teidän äitinnehän oli vanha, täytyihän teidän odottaa niin käyvän! — Jotain sellaista sanoi Marit neiti äskettäin. 'Niin kyllä', minä vastasin, 'sitähän minä vain juuri odottamistani odottelin!'…
Tuo puhe loukkasi Thoraa. He jatkoivat edelleen kulkuansa.
Thora vaikeni yhä. Hän ajatteli että oli parempi ettei hän keskeyttänyt
Samuel Sternin puhelua.
— En pidä tyhjyydestä, joka vallitsee kotona huoneissamme, — minunkin huoneissani, vaikka hän niin harvoin kävi niissä. Minusta on kuin olisi äitini matkoilla. Mutta nyt en kestä sitä enää kauemmin, nyt täytyy hänen tosiaankin jo palata. Oli aina yhtä varmaa kuin että yötä seuraa päivä, että kun tulin kotiin äitini luo, istui hän siellä tuolissansa. Sain mennä hänen luoksensa hakemaan tukea.
— Minä sanon aina: »Äitini arvelee niin» ja »niin äitinikin sanoo».
Puhun kuin eläisi hän vielä, — en voi tehdä toisin — — —